keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Novelli: Harmaa sade



Tuo mies vieressäni; aivan kuin olisin nähnyt hänet ennenkin. Mieleeni ei vain sattunut, että missä, milloin ja miten. Mies katsoi minua harmaansinisillä silmillään, jotka seisoivat paikallaan, kuin meripihkaan juuttunut ikivanha hämähäkki. Niin kuin kaulakorussani. Kylmässä ja kovassa meripihkassa ikiuneen painuneena, yhä se alkukantaisen paniikin pilke kaikissa kuudessa silmässään.

 Niin oli myös tuo mies, juuttunut johonkin, ehkä ikuisiksi ajoiksi, pelästynyt ilme kalvakoilla kasvoillaan. Ei, hän ei ollut tavallinen kadunmies, tai kulkuri sillan alta. Hän oli erilainen, ei ylikasvanutta partaa, tai ajan ja elämän kuluttamia kasvoja. Ei nuhjuisia vaatteita, jotka olisi kaivettu esiin jonkin taloyhtiön roskiksesta asukkaan jouduttua ahdinkoon ja hypättyä sillalta alas, jättäen vähäisen omaisuutensa jälkeensä. Ei, tällä miehellä oli siisti, tumma puku, taakse vedetyt tummat hiukset ja käsissään tiukat nahkahanskat.

  Sitten bussi tuli. Kuulin vain tärähdyksen, ja kaikki pimeni. Suistuin korkeilta koroiltani, ja kyynärpääni iskivät vasten katukivetystä. Makasin siinä hetken aikaa, aivan avuttomana. Painoin silmiäni niin tiukasti kiinni, kun hänen äitinsäkin oli häntä rintaansa vasten viimeisimmillä voimillaan likistänyt. Talo oli tummanpuhuva, ja repeytyneen tapetin verhoamaa seinää vasten nojaavan vanhan piirongin pinta oli kauttaaltaan pölyinen.

  Katsoin pientä poikaani hänen kylmäsävyisiin, kyynelten kostuttamiin silmiinsä. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, kuin juoneton tarina vailla loppua tai alkua, isoäidin lankakorin sisältö tai tämänhetkinen elämäntilanteemme. Tumma hameeni oli kulahtanut, ja näkökenttääni pienensi musta verkkohuntu, jonka olin kiinnittänyt hiuksiini.
- Isä vain lepää, kun aika koittaa, näet hänet taas. Odotahan vain. Isä on silloin erinlainen, mutta hänessä on silti sitä jotain, mistä tunnistaa. Jotain, joka ei ole muuttunut, eikä tule koskaan muuttumaankaan, kuiskasin suruhuntuni takaa pojalleni. Suljin itse silmäni, ja annoin yksinäisen kyyneleen vierähtää luisevalle poskelleni.

  Avasin silmäni. Minua ei ympäröinyt enää pölyinen ja kulahtanut huone koinsyömine verhoineen, vaan joukko ihmisiä ja kireän oloinen, tumma bussikuski. En enää istunut puisella lattialla, vaan happaman, likaisen sadeveden kastelemalla kadulla. Yksi asia ei kuitenkaan ollut muuttunut. Nuo jäänkylmät silmät suoraan katsoen omiani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti