Äikän lopputyön mokaamisenestäjä! Ei liity blogiin!

Veitikan mieskuvat

Miehet ovat suuressa roolissa toisen maailmansodan aikaan sijoittuvassa, saksan johtajasta kertovassa teoksessa, siitä ei ole epäilystäkään. Suurin osa Veitikan hahmoista onkin miehiä. Toiminta keskittyykin siis heidän tekoihinsa, pohtimisiinsa ja sekoiluunsa. Valtaosa teoksen erilaisista luonnetyypeistä yhtyvätkin miespuolisiin henkilöihin. Miesten joukosta löytyy hiljaista hissukkaa, vanhuudenhöperöä, hullua räyhääjää ja ovelaa juonittelijaa.

 Miestä kuvataan Veitikassa satiiriseen sävyyn. Heidän kuvauksensa pohjautuvat osittain historiallisten faktojen pohjalle, mutta  kirjailija Veikko Huovinen on myös ottanut valtavasti taiteilijanvapautta muokaten totuutta. Tosin tyhjästä on paha nyhjäistä huumoria!

Tosiaankaan näiden maailmalla tunnettujen ''herrasmiesten'' nöyryyttämistä ja ivaamista ei kirjassa pelätä vähääkään. Kerronta tapahtuu myöskin paljon yksityiskohtaisemmin verraten naishenkilöihin. Esimerkiksi natsipuolueen johdon kevätretkellä kuvaillaan miesten retkeilyä, minkä sijaan naiset ovat vain tarjoilemassa ruokia.

Naisten puuttuminen yksityiskohtaisemmasta kuvailusta ei ole sinänsä mikään ihme ottaen huomioon sen, että kirjan aihe keskittyy Adolf Hitlerin elämään, jonka tapahtumissa miesten teot olivat suuressa asemassa. Teoksessa esiintyykin vain harva naishenkilö Hitlerin äidin, Klara Hitlerin, Eva Braunin ja Geli Raubalin lisäksi.

ADOLF HITLERIN UUSI RAKAS

Adolf Hitler illasti viehättävän nuoren naisen kanssa eilen iltapäivällä huvilassaan Berghofissa, kertoo turvavartijana toiminut anonyymi SS-mies. Hitler esitteli vaalean naisen Eva Braunina.

Sattumoisin samanniminen nainen työskenteli Hitlerin valokuvaajan, Heinrich Hoffmanin assistenttina. Julkisuuten Hitler ei ole Braunia tuonut, vaan hänen olemassaolonsa tuli yllätyksenä. Yritimme tavoittaa Adolf Hitleriä puhelimessa, mutta hän kieltäytyi kommentoimasta asiaa omalla, hyökkäävällä tavallaan.

Führerin entinen rakastaja, Geli Raubal kuoli mystisissä olosuhteissa jonkin aikaa sitten. Emme voi kuin arvailla mitä tuleman pitää: Onko suhde Eva Brauniin vain rakkaansa kuolemasta toipuvalle Hitlerille tyhjyyttä paikkaava laastarisuhde, vai onko kyseessä hänen elämänsä rakkaus?                     Eva Braun paikallisen uimaseuran kesäretkellä.

Geli Raubal - itsemurha?

Adolf Hitlerin rakastajatar Geli Raubal menehtyi epämääräisissä olosuhteissa muutama kuukausi sitten. Hitleriä ollaan epäilty hänen kuolemastaan, mutta saatuamme käsiimme edesmenneen rakastajattaren päiväkirjan tulimme toisiin tuloksiin: Geli Raubal teki itsemurhan.

Hän oli turhautunut siihen, että Hitler rajoitti hänen menemisiään ankarasti. Hänellä oli kaikki, mitä vain nainen saattoi pyytää - paitsi vapaus. Raubal kirjoitti päiväkirjassaan Hitlerin kieltäneen häntä puhumasta toisille miehille. Viimeinen niitti tuntui olevan se, että Führer kielsi rakastajatartaan menemästä Wieniin harjoittamaan lauluopintojaan.

ONKO HITLER MASOKISTI?

Geli Raubalin päiväkirja paljasti myös muitakin Adolf Hitlerin outoja piirteitä. Johtaja tuntuu kirjoitusten mukaan nauttivan erilaisista roolileikeistä:

" Hitlerin asunnossa, Haus Wachenfieldissa on erikseen kidutushuone, jossa minun pitää ruoskia häntä ja ruopia häntä piikeillä ja kannuksilla jaloissani hänen maatessaan maassa.

Toisinaan Hitler tahtoo pukeutua sisäköksi nimeltään Renate, ja minun täytyy komentaa häntä siivoamaan nopeammin "

Raubalin kirjoitukset viittaavat vahvasti siihen, että Hitler olisi masokisti. Tällaiset taipumukset saattoivat olla yksi osasyy siihen, mikä ajoi Raubalin itsemurhaan.

 Johdanto

Valitsin kirjakseni isäni suositteleman Veitikan, joka on Veikko Huovisen vuonna 1971 kirjoittama Adolf Hitlerin elämästä ja toiminnasta kertova, humoristinen teos. Kirja vaikuttaa hauskalta ja mielenkiintoiselta, luettavalta. Ajatus siitä, että Hitler teki hirmutekonsa vain silkkaa kieroutuneisuuttaan ja outoa huumorintajuaan on kaikessa karmeudessaan huvittava.

Kirjan takasivun mukaan teoksen tarjoamaa tietoa ei kannata ottaa aivan tosissaan, vaan etsiä siitä humoristin totuus. Se merkinnee sitä, että Huovinen on armotta sekoittanut faktaa ja fiktiota keskenään tämän teoksen saralla.  Jo itse kirjan kansikin huutaa sen tekevän parodiaa tästä maailmaa järisyttäneestä viiksiniekasta. Sivuja pikaisesti selaillessani törmäsinkin jo ruokalappu kaulassaan pöydän ääressä istuvaan Adolf Hitleriin.

Kyseinen teos onkin ensiaskeleeni Veikko Huovisen kirjalliseen tuotantoon, joka näyttäisi olevan laajaa. Luulen kirjailijan olleen tyyliltään melko hulluttelevaa sorttia katsottuani hänen teokseensa "Lampaansyöjät" perustuvan, Seppo Huunosen ohjaaman elokuvasovituksen. Huovinen kirjailijana vaikuttaakin erikoiselta, ja hänellä tuntuu olleen sana hallussa ja mielikuvitus taivaissa.

Kirjallisuustyön tekeminen tuntuu projektina mielenkiintoiselta, ja itse asiassa melko avartavalta. Ymmärsin vasta tätä johdantoa kirjoittaessani, miksi kirjallisuustyön tekemistä ei kannata jättää viime tinkaan: Se vaatii todella paljon pohdintaa, lukemista, tiedonhakua ja ideointia ollakseen nopeasti tehtävä.

Amanita

Eli siis ystäväni antoi minulle hahmon ja tilanteen, josta kirjoittaisin tällaisen pikaisen kirjoituksen :
Amanita, erakko nuori nainen Siperiassa. Tilanne: Kerää sieniä ( <--- :D)

Tässä siis tulos:

Pitkät, takkuuntuneet hiukseni roikkuivat silmilläni, vaatteeni olivat nuhjuiset ja resuiset. En ole kaunis, mutta kuka sellaista turhuutta vaatisi täällä korvessa. Täällä minun on taisteltava luontoa vastaan, mutta silti elettävä sen kanssa. Luonto yrittää tappaa minut, mutta olen siitä riippuvainen.
 Niin oli kauan sitten, kun vielä asuin ihmisten ilmoilla. Ihmismassa: Se ahdisti minua, teki hulluksi. Pakenin. Täältä en enää pakene - minun on kohdattava viholliseni silmästä silmään, vaikka se riipisi ne irti päästäni.
Siperia opettaa, tyhmät ihmiset eivät.
 Vihaan sitä, että minut huomataan. Tulin tänne kuolemaan onnellisena, jotta pieni ruumiini saisi maatua kaikessa rauhassa täällä korvessa ilman muiden sääliviä katseita. Siksi minä tänne loppujen lopuksi tulinkin- Kuollakseni onnellisena, en peloissani ja ahdistuneena.

Katsoin käsissäni olevaa valkokärpässientä hajamielisenä. Olen päämäärässäni, tätähän minä halusin? Kuolla keskellä ei mitään, rauhassa. Ehkä minulla on kuitenkin jokin tarkoitus, vaikka se onkin onnettoman pieni, ajattelen pudottaessani tuon myrkyllisen sienen korini sijasta takaisin tummanvihreänä kasvavalle kankaalle. Tämä ei ole vielä tässä....

Novelli: Harmaa sade

Tuo mies vieressäni; aivan kuin olisin nähnyt hänet ennenkin. Mieleeni ei vain sattunut, että missä, milloin ja miten. Mies katsoi minua harmaansinisillä silmillään, jotka seisoivat paikallaan, kuin meripihkaan juuttunut ikivanha hämähäkki. Niin kuin kaulakorussani. Kylmässä ja kovassa meripihkassa ikiuneen painuneena, yhä se alkukantaisen paniikin pilke kaikissa kuudessa silmässään.

 Niin oli myös tuo mies, juuttunut johonkin, ehkä ikuisiksi ajoiksi, pelästynyt ilme kalvakoilla kasvoillaan. Ei, hän ei ollut tavallinen kadunmies, tai kulkuri sillan alta. Hän oli erilainen, ei ylikasvanutta partaa, tai ajan ja elämän kuluttamia kasvoja. Ei nuhjuisia vaatteita, jotka olisi kaivettu esiin jonkin taloyhtiön roskiksesta asukkaan jouduttua ahdinkoon ja hypättyä sillalta alas, jättäen vähäisen omaisuutensa jälkeensä. Ei, tällä miehellä oli siisti, tumma puku, taakse vedetyt tummat hiukset ja käsissään tiukat nahkahanskat.

  Sitten bussi tuli. Kuulin vain tärähdyksen, ja kaikki pimeni. Suistuin korkeilta koroiltani, ja kyynärpääni iskivät vasten katukivetystä. Makasin siinä hetken aikaa, aivan avuttomana. Painoin silmiäni niin tiukasti kiinni, kun hänen äitinsäkin oli häntä rintaansa vasten viimeisimmillä voimillaan likistänyt. Talo oli tummanpuhuva, ja repeytyneen tapetin verhoamaa seinää vasten nojaavan vanhan piirongin pinta oli kauttaaltaan pölyinen.

  Katsoin pientä poikaani hänen kylmäsävyisiin, kyynelten kostuttamiin silmiinsä. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, kuin juoneton tarina vailla loppua tai alkua, isoäidin lankakorin sisältö tai tämänhetkinen elämäntilanteemme. Tumma hameeni oli kulahtanut, ja näkökenttääni pienensi musta verkkohuntu, jonka olin kiinnittänyt hiuksiini.

- Isä vain lepää, kun aika koittaa, näet hänet taas. Odotahan vain. Isä on silloin erinlainen, mutta hänessä on silti sitä jotain, mistä tunnistaa. Jotain, joka ei ole muuttunut, eikä tule koskaan muuttumaankaan, kuiskasin suruhuntuni takaa pojalleni. Suljin itse silmäni, ja annoin yksinäisen kyyneleen vierähtää luisevalle poskelleni.

  Avasin silmäni. Minua ei ympäröinyt enää pölyinen ja kulahtanut huone koinsyömine verhoineen, vaan joukko ihmisiä ja kireän oloinen, tumma bussikuski. En enää istunut puisella lattialla, vaan happaman, likaisen sadeveden kastelemalla kadulla. Yksi asia ei kuitenkaan ollut muuttunut. Nuo jäänkylmät silmät suoraan katsoen omiani.